»Elähän ole levoton! Minun on nyt hauska olla. Isäsi sanoi...»
»Isä! Onko isä mitään sanonut?» kysyi Hanna vilkastuen ja tarttui Antin kovaan känsäiseen käteen.
»On», vastasi Antti, ja hänen silmissään oli kujeellinen välke. »Tänä aamuna hän sanoi: 'Olen tässä ajatellut, että jäisit meille kesäksi... Heinäaikakin lähestyy, eikä tässä ole täyttä miestä niitylle... ja pianhan lauttojen laskukin loppuu'...»
»Niinkö sanoi?» ihmetteli Hanna ja unohti äskeiset mietteensä. Hän katsoi Anttia silmiin, ja sydämessä tuntui niin sanomattoman suloiselta. Kuinka Antilla olikin hieno, päivettenyt hipiä ja kauniit silmät, vaikka kämmenet olivatkin kovat ja känsäiset!
»Sanoi muutakin», jatkoi Antti hyvillä mielin. »Puhui kuin leikillään: 'Jospa hyvinkin rupeat olostasi pitämään, olisi tässä työtä muulloinkin kuin kesällä... kun Hannan kanssa sopinette... se on tiukka vaatimaan...' Niin hän virkkoi ja naureskeli...»
He purskahtivat kumpikin nauramaan.
»Voi, voi sitä hyvää isää!»
Mutta hetken päästä Hanna kysyi vakavana:
»Oletko mitään puhunut Niilo-vainajan hukkumisesta?»
»En ole... näyttää jo tietävän. En ole tahtonut... Kero-Pietikin tietää kaikki...»