»Semmoinen se oli hänen kristittynsä!»
Hanna sanoi sen katkerin mielin, melkein kuin Kero-Pietiä syyttäen.
Antti ei virkkanut siihen mitään, mutta raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.
»En ole heille pahaa pyytänyt», sanoi hän sitten. »En heitä vihannut, vaikka kuulin, mitä hommailivat Kero-Pietin kanssa. Mutta sille en mitään voi, että sinua rakastan ja aina tahdon rakastaa. En olisi heittänyt, vaikka isäsikin olisi heidän puolelleen mennyt. Luulivatko minun himoitsevan sinun rikkauksiasi! Siinä he pettyivät. Yhtä rakas olet minulle, vaikka olisin sinut löytänyt tunturin takaa. Tuntuuko sinusta samalla tavalla?»
»Niin minustakin tuntuu», rohkeni Hanna nyt sanoa, »ja niin on aina tuntunut. Voi, talvella ja keväällä ikävöin sinua... öisinkin olit unissani...»
———
He menivät yhdessä taloon. Hetken aikaa viipyessään Varsankallion kohdalla he olivat vannoneet ikuisen valan ja kumpikin tunteneet nuoren onnensa olevan lujalla pohjalla.
Puolipihassa tuli Paloniemen Juhani heitä vastaan.
Hänen katseensa oli maahan luotuna, eikä hänessä huomannut muuta merkillistä kuin että poskilihakset värisivät. Kun Hanna kääntyi katsomaan taakseen, näki hän Juhanin kävelevän sitä kujaa kohti, josta polku lähti viemään koskelle.
Hän puristi Antin kättä, ja Antti katsahti hänen silmiinsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: