»Sitten on tuli syttynyt meidän Tievanperässä,» sanoi Iisakki. »Näin kuivana aikana, ja koko kylä on niityllä!»
———
Talossa syntyi hälinä ja hätä. Sillä kaikki ymmärsivät, että tämmöisellä poutasäällä, kun metsä jo ennestään oli kuiva kuin pakkula, tuli leviäisi tavattoman nopeasti.
Niitylle lähtö jäi sikseen.
Antti riensi suoraan metsän halki Tievanperään päin ja Iisakki kylälle hakeakseen ihmisiä apuun.
Tievanperän metsän jakoi kahtia luikerteleva Koirajoki. Taloon oli näyttänyt, että kulovalkea riehui kiveliön puolella jokea, joten oli toiveita, että sen vauhti saataisiin pysähtymään Koirajokeen, joka ei kuivinakaan kesinä ollut kokonaan vedetön.
Siinä toivossa juoksi Antti kulovalkeaa kohti. Metsässä tuntui jo kitkerää savunhajua, päivä paistoi kuumasti, eikä tuulenhenki käynyt mistään päin...
Savu tuprusi yhä sakeampana, kun Antti lähestyi Koirajokea. Kuului jo korpikuusien pahaa rätinää, kun tuli nuolena kiiti oksia pitkin latvaan asti... Outo tohina yltyi metsässä, ja savu kietoi tämänkin puolen Koirajokea sakeaan peittoon. Vihdoin Antti ehti joelle, jossa oli vielä melkoisen paljon vettä, ja ruohoisilla rantatörmillä kasvoi lehtipuita. Antista näytti kuin kulovalkea olisi syttynyt keskeltä korpea, sillä itse Tievanperä, pulskin männikkökangas, oli ylempänä loivan vaaran laidassa, eikä tuli ollut vielä sinne ehtinyt.
Muutamin paikoin oli palo jo päässyt Koirajoen törmälle asti, jonne se kaiketi pysähtyisi. Antti kiersi tulen, tunkeakseen Tievanperän puolelle.
Kuinka korpeen oli syttynyt tulipalo? Sitä hän mietti kuumana ja hikisenä eteenpäin pyrkien. Hän tiesi korven olevan märkäpohjaista, eikä Tievanperän kautta mennyt kesäpolkuja mihinkään päin. Kuka oli liikkunut täällä niin varomattomasti ja jättänyt tulen, joka voisi levitä kylään ja Korpikoskelle asti?