Kun Antti joutui sille kohtaa, missä korpi loppui, antaen tilaa kuivalle mäntymetsälle ja kanervikolle, kauhistui hän oudosta näystä, ja veri oli pysähtyä hänen suonissaan.
Hän näki pitkän miehen, jonka heti tunsi Paloniemen Juhaniksi, liehuvan kanervakangasta pitkin, roihuva terva käsissään, ja sytyttävän tulta kuivimpiin puihin ja katajapensaisiin... Siinä hän hääri kuin hullu, avopäin, musta tukka kuin peikon päässä, kasvot noen peittäminä.
»Onneton! Mitä sinä olet tekemässä!» huusi Antti.
Juhani kääntyi häneen päin, purskahti hirveään, kaiuttomaan mielipuolen nauruun, niin että kylmä karmi Antin selkäpiitä pitkin.
Äkkiä Juhani heilautti palavaa tervasta ympäri ilmassa ja rynnisti täyttä vauhtia Anttia kohti.
Tervas lensi hänen käsistään kuivaan metsään. Hän sai kiinni Antin kurkusta... karjui kuin peto ja paiskasi Antin alleen... nokinen naama Antin kasvoissa kiinni ja mustat silmät villeinä kiilumassa.
Antti käsitti kauhean kohtalonsa... Kulo levisi heidän ympärilleen...
Ponnistaen kaikki voimansa hän kuitenkin sai vainoojansa rautakouran kurkustaan irti ja henkeä keuhkoihinsa. Hän veti polvensa koukkuun, Juhanin raskas ruumis kohosi hänen päältään sitten hän potkaisi molemmin jaloin rinnan alle niin, että mielipuoli suistui ulvahtaen selälleen.
Kulo oli saartanut heidät. Antti näki jo tulta Juhanin hiuksissa ja tunsi oman takkinsa palavan.
Silloin hän kuuli huutoja vierestään, ja läähättäen ilmestyivät Hanna ja Aukusti savun seasta.