»Pois... pois tästä! Palamme kaikki!» huusi Hanna tarttuen Antin käteen.
He rynnistivät savun halki männikköön päin. Aukusti oli tarttunut Juhaniin ja laahasi häntä mukaansa.
»Nyt ymmärrän asian... näin hänet yöllä liikkeellä!» ehti Hanna sanoa.
Juhani ulvoi kuin susi. Hänen hiuksensa olivat palaneet, ja kauhea mielipuolen ilme leimusi hänen silmissään.
»Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!» kirkui hän hirveällä äänellä. »Ja tuli ehtoosta ja aamusta ensimmäinen päivä...»
Hetken päästä oli koko kylän väki sammutushommissa. Onneksi pysyi ilma tyynenä. Kulo kierrettiin ja saatiin vähitellen pysähtymään, ennenkuin se ehti nousta Tievanperän männikköön.
Juhani oli viety loitolle suuren kuusen alle, missä oli viileä varjo.
»Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!» hoki hän niin kauan kuin jaksoi. Sitten hän sulki silmänsä ja makasi kuin kuollut, laihat kasvot nokisina, rinta raskaasti koristen.
Siitä tapasi Iisakki naapurivainajansa pojan mielenvikaisena. Tätä olivat jotkut odottaneetkin, kun sellaisia oireita alkoi Juhanissa yhä tiheämmin näkyä.—Varsankalliolla se vika jo tuli,— pääteltiin.—Siitä saakka hän on ollut erilaisempi...
Iisakki seisoi pitkän aikaa miettiväisenä Juhanin vieressä kuusen alla. Sääli hänen tuli Juhania.—Isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!