Se johtui Iisakille mieleen, ja raskas tunne painoi hänen sydäntään.
Väkeä oli karttunut yhä lisää, ja rivakasti jatkettiin sammutustoimia. Ennen iltaa oli tulen voima saatu rajoitetuksi ja syvä oja kaivetuksi palaneen alan ympärille.
Yöksi jätettiin vartijoita palopaikalle. Mutta nuottaniemeläiset palasivat kotiin. Juhania kuljetti kaksi miestä.
Hänen raivonsa oli loppunut. Nyt hän vain naureskeli, ja vaikka hän näki Antinkin, ei hän ollut milläänkään, vaan höpisi jotakin, mitä ei kukaan ymmärtänyt.
Mutta kun tultiin niin likelle valtaväylää, että kosken pauhu alkoi kuulua, huusi Juhani:
»Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat...»
Hanna ja Antti kävelivät jäljessä.
»Mitä nyt sanot epäluuloistani?» kysyi Hanna. »Näin hänen villistä ilmeestään, että paha hänellä oli mielessään.»
Antti katseli miettiväisenä eteensä.
»Ei hän olisi kaikkea tätä tehnyt, mutta hänen järkensä pimeni. Tunsin hänen sydämensä lämmön, kun Varsankalliolle kahden jäimme, enkä vieläkään osaa häntä vihata.»