»Minkähän pani pahimmaksi, isänsä hukkumisen vaiko sen, ettei vävyksesi päässyt?» kysyi Kero-Pieti ikäänkuin omille teoilleen selvitystä hakien.
»Kuinka lienee. Antti arvelee hänen saaneen vian jo Varsankalliolla ... ja siitä alkaen se kävi viikko viikolta huonommaksi.»
»Niinpä saattaa olla ... ja onhan siinä suvussa ollut ennenkin päävikaisia», virkkoi saarnamies.
Hartaushetki alkoi. Paksu-Ollikin oli taas liittynyt saarnamiehen valiojoukkoon ja aikoi seurata mukana etelään päin.
Kun ensimmäinen virrenvärssy oli loppunut, ilmestyi Paloniemen Juhani ovensuuhun väkijoukkoon. Hän höpisi jotakin itsekseen, silmät paloivat levottomasti, ja laihat kasvot värisivät. Kun hänelle toimitettiin sija penkille, istui hän siihen varovasti, ympärilleen tähyillen.
Sitten veisattiin toinenkin värssy. Juhani ei liikkunut paikaltaan, mutta katseli yhä eri tahoille.
Kun Kero-Pieti alkoi lukea rukousta, sai Juhani kuin sähköiskun.
Hän hyppäsi pystyyn penkille, jolla oli istunut, ja huusi niin, että seinät tärisivät:
»Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä pojat...»
Hän huitoi käsillään kuin uintia tavoitellen... Loikkasi sitten nopeasti kuin orava yli penkkien pöydän luo saarnamiehen eteen, löi nyrkkiä pöytään, niin että kynttilät sammuivat ja kirjakasa kaatui, ja huusi hirvittävällä äänellä: