Joulunpyhiksi oli Kero-Pieti saapunut Nuottaniemeen, jossa aikoi viipyä viikon tai kaksi, sitten taas jatkaakseen saarnamatkaansa etelään päin. Väkeä täynnä oli Nuottaniemen kookas pirtti, piha puolillaan hevosia ja poroja, seinämät suksia.
Antti puuhaili nyt talossa niinkuin isäntä ainakin, ja taloustoimissa hyöri Hanna, talon nuori emäntä.
Mutta salin keinustuolissa istui Kero-Pieti, vihreä villainen pusero yllään ja musta silkkihuivi kaulassa, ja selitti kuulijoille Jumalan sanaa. Joukossa istui Iisakkikin, pirteänä ja hyväntuulisen näköisenä.
Kun muu väki oli jo poistunut pirttiin, jäivät Kero-Pieti ja Iisakki kahden kesken suureen saliin.
Kero-Pieli oli kuullut sanomia täältä Nuottaniemestä. Hän tiesi, että Juhani mielenvikaisena yritti tahallaan polttaa talon parhaan metsän ja tappaa Antin. Senkin hän oli kuullut, että Paloniemi, joka oli ylimuistoisista ajoista ollut saman suvun hallussa, nyt oli myyty. Vanha emäntä ja Juhani olivat saaneet eläkkeen. Uusi isäntä oli kaukaa Lapista, uskoton, viinaan menevä mies.
Nyt ei Kero-Pietin sopinut siihen taloon mennä, ei käynyt päinsä pitää vuoro-illoin seuroja Paloniemessä ja Nuottaniemessä. Entiset ajat olivat muuttuneet.
Niistä asioista ja paloniemeläisten kovasta kohtalosta he nyt puhelivat ja Kero-Pieti tiedusteli yksityiskohtia.
»Ja mitä Juhaniin nykyään tulee», jatkoi Iisakki tietojaan, »on hän nyt tasaantunut, eikä hänellä ole sitten metsäpalon ollut minkäänlaista raivokohtausta. Itsekseen höpisee ja vuoleskelee puulusikoita. Usein hän käy Nuottaniemessä, mutta ei näytä muistavan entisestä mitään. Hannaa hän sanoo Maria-emännäksi ja Anttia Niilo-Iisakiksi... Kun vain semmoisena pysyisi, ei hänestä olisi kenellekään haittaa...»
»Joo-joo, joo-joo», huokaili Kero-Pieti, ja Iisakista näytti siltä, että Juhanin kohtalo koski häneen kovasti.