Oli tullut olluksi niin tyly Juhanillekin, joka saattoi olla totinen kristitty! Syyttä hän ja isä paloniemeläisiä epäilivät!
Talvinen ilma raitisti Hannan kuumia ohimoita. Hän alkoi virkistyä, ja polttava sydämentuska vaimeni.
Kun hän lähti takaisin sisälle, seisoi Paloniemen Juhani melkein hänen vieressään.
»Hanna», sanoi Juhani omituisen pehmeällä äänellä.
Hanna pysähtyi ja vastoin entistä tapaa antoi kätensä olla Juhanin kourassa pitkän aikaa.
»Onko sinulla mitään erityisempää minua vastaan, kun usein olet niin tyly ... nyt tänä iltana varsinkin?» puhui Juhani, ja ihmeellisen pehmeältä kajahti hänen äänensä. Koko olennossa oli jotakin alakuloista, mitä Hanna ei ollut hänessä ennen huomannut.
Hanna katseli hänen kasvoihinsa, jotka kuun kalpeassa valossa olivat valjut ja totiset.
»Isä ei jaksa uskoa sitä Niilo Iisakin hukkumista», alkoi Hanna puhua. »Se on niin kummallista... Isä epäilee, ettei sinun isäsi tahtonut laskea paremmin sitä lauttaa, jossa velivainaja oli...»
Juhani ymmärsi, mitä Hanna tarkoitti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi.
Pihalle asti kuului pirtistä ruikutusta ja huutoja, ja kuistin ovesta tuli höyryä sakeana.