Totuutta, suoraa totuutta puhui saarnamies,—sen myönsi Hannakin, mutta hän ei jaksanut nousta niin väkevään tunnelmaan kuin muut.
Hän kuunteli miettiväisenä saarnamiehen puhetta, joka vähitellen taas lakkasi kuulumasta yleisten liikutusten enetessä.
Paloniemen Heikki selitti joillekuille nuorille, vastaheränneille autuuden oppia. Hanna tunsi ne samoiksi, jotka joka talvi suurempina seurailtoina tekivät parannuksen ja kesän tullen lankesivat entiseen uskottomuuteensa. Hänen katseensa haki isää, mutta tätä ei enää näkynyt. Iisakki oli liikutusten aikana poistunut.
Hannakin alkoi pyrkiä ovea kohden.
Koko pirtti oli täynnä hikistä ilmaa. Ihmiset olivat liikkeellä. Toiset itkivät, toiset rukoilivat syntejään anteeksi.
Hanna pääsi vähitellen ovensuuhun, veti huivin päähänsä ja saattoi hengittää helpommin. Mutta porstuassakin oli väkeä, ja raskas ilma oli sielläkin, ja välikatosta tippui vettä. Hanna riensi ulos.
Pilvien takaa valaisi kuu himmeällä valolla pihamaata. Koski kuului pauhaavan.
Hannan sydämessä hytkähti kummasti. Hänen eteensä ilmestyi Paloniemen Heikki, joka totisin kasvoin ja merkillisin katsein saarnasi parannusta nuorille.
Saattaisiko niin puhua muille, ellei itse uskoisi ja ellei itse olisi valmis kuolemaan? kysyi Hanna itseltään. Puhdas omatunto Heikillä kai sittenkin oli. Isä ja hän epäilivät syyttä Heikkiä Niilo Iisakin hukkumisesta...
Hannan tuli melkein paha olla, ja hänestä tuntui kuin jokin ääni sydämessä soimaisi häntä...