Iisakki sanoi:
»Jumalan rauha kanssasi!»
Talvinen aamu oli vielä pimeä. Tähdet kiiluivat, ja koski pauhasi.
Hanna ja Antti seisoivat hetken aikaa pihalla, katsellen poistuvien jälkeen.
Mutta kuin hevosen tiu'ut lakkasivat kuulumasta, katsahtivat he toisiinsa.
Äärettömän onnen tunne täytti kummankin sydämen. Molemmista tuntui kuin vasta nyt heidän onnensa olisi kirkas... ikäänkuin ne painajaiset, jotka olivat heitä öin ja päivin ahdistaneet, nyt vasta kaikkoisivat heidän rakkautensa pyhätöstä.
Ja melkein kuin villinä riemusta sulki Antti Hannan syliinsä ja kantoi hänet korkeita kuistin portaita ylös.
»Nyt olen varma omastani», kuiskasi hän.
Iisakki rykäisi tyytyväisenä, hänen otsaryppynsä silisi, niinkuin sitä ei olisikaan koskaan ollut.
———