Saarnamies joukkoineen jäi taloon yöksi.
Suuri ja ihmeellinen oli tämä ilta ollut. Paljon nuoria oli herännyt, ja vähäuskoiset ja langenneet olivat uudistaneet uskonsa. Kero-Pieti saattoi olla kaikin puolin tyytyväinen. Hänen tulinen, nuhteleva ja sydämeenkäypä saarnansa ei ollut sattunut kuuroille korville.
Kun muut jo olivat käyneet nukkumaan, juttelivat saarnamies ja Iisakki kahden kesken pienessä pihanpuolisessa salinkamarissa.
»Minun tapani on aina puhua suoraan ja peittelemättä», jatkoi saarnamies sikaaria poltellen. »Ihmisen viat ja sydämen pahuus eivät lähde pois, ellei korva saa kuulla suoraa totuutta, sitä totuutta, joka on Jumalasta. Sen vuoksi nyt sinultakin kysyn, veljeni Iisakki: Miksi kannat kainia veljeäsi Paloniemen Heikkiä kohtaan, jonka uskon vilpittömäksi kristityksi?»
Kero-Pieti teki kysymyksensä äkkiä ja esipuheitta, niin että Iisakki hätkähti. Hän ei ollut odottanut niin suoraa puhetta. Mitä hän vastaisi? Sanoisiko suoraan saarnamiehelle, mitä oli ruvennut ensin epäilemään ja sitten uskomaan? Mutta eihän hänellä, kun oikein asiaa ajatteli, ollut minkäänlaista tukea otaksumisilleen!
Hän pysyi vaiti ja saarnamies jatkoi:
»Veljesi Heikki puhui minulle, että olet muuttunut kummallisen kylmäksi häntä kohtaan. Kaiketi luulet itselläsi olevan siihen syytä. Mutta oletkos tunnustellut oman sydämesi kovuutta? Oletkos antanut anteeksi niin monta kertaa kuin taivaallinen isä neuvoo? Katso omaan poveesi ja tutkistele! Oletko lähtövalmis, kun arkkienkeli pasuunaansa puhaltaa suurena lähtöpäivänä?»
Iisakki tuijotti lattiaan eikä vastannut mitään.
»Herra on sinua kovasti koetellut, mutta kaikki me tarvitsemme tulivasaraa tässä elämässä... Pian me unhotamme taivaallisen isämme, jolta kaikki hyvyys vuotaa, ellei Hän pane päällemme väkeviä murheita, jotka meitä saattavat Häntä rukouksilla lähenemään.»
Mutta Iisakki ei vieläkään virkkanut mitään. Kerran jo nousi sana suuhun, ja hän aikoi kertoa saarnamiehelle kaikki. Jos Heikki voisi vanhurskaan Jumalan kasvojen edessä vakuuttaa, ettei hänessä ollut pienintäkään syytä Niilo Iisakin kuolemaan, anoisi hän anteeksi kaiken epäilyksensä ja sydämensä pahat ajatukset—ja alkaisi taas sydämestään saakka rakastaa naapuriaan. Mutta kun sana oli noussut suuhun, nielaisi Iisakki sen takaisin ja virkkoi melkein kuin pakosta: