»Aamupuoli jo on», vastasi Iisakki, nousi, toivotti Herran rauhaa ja poistui pirttiin omaan vuoteeseensa.
Hanna makasi valveilla ja tiesi isän olevan kahdenkesken saarnamiehen kanssa. Mitä he siellä puhuivat? Puhuivatko taivaallisia vai velivainajan hukkumisesta?
Mitähän jos isä selitti koko asian Kero-Pietille!
Ja Kero-Pieti todisti kaikki isän ja hänen epäilyksensä turhiksi, vakuutti, että Paloniemen Heikki oli viaton, ja he olivat pahaa sydäntä kantaneet syyttömästi paloniemeläisiä vastaan!
Ja huomenna isä menisi Paloniemeen, ja sitten tulisi suuri sovinnon päivä...! Juhani ehkä tulisi tänne...
Hanna muisti Juhanin kalpeat kasvot ja tummat silmät, jotka kiilsivät niin kummasti tuon pitkän miehen päästä...
Hän tunsi kuin sääliä Juhania kohtaan. Mutta rakkautta hän ei jaksanut kuvitellakaan. Sillä sydämen pohjalla pyrkivät esille nuoren, reippaan ja vaaleaverisen miehen lempeät silmät ja naurava suu ... leveät hartiat ja tanakat kädet... Se kuva oli siellä ollut jo kauan, ja hyvin usein se sieltä tuli näkyviin ... silloin varsinkin, kun tuntui jotakin olevan ikävä...
Nyt hän ilmestyi ilmielävänä, niinkuin syyskierän aikana oli, kun ylös Lappiin, tukkimetsään lähti. Tästä kodin kautta he menivät, monta nuorta miestä yhdessä roikassa, hiihtäen, laukut selässä. Kuistissa hän sai kahden kesken puhutella.
»No muista sitten minua!» sanoi hän ja puristi sormia.
»Muistan minä ... aina muistan.»