Isän lukiessa Hanna unohtui katselemaan pohjoisenpuolisesta ikkunasta pitkin valkoista joen uomaa, jolle päivä paistoi, niin että hanki kimmelsi. Kapenevana nauhana se painui suoraan pohjoiseen ja katosi näköpiirin rajassa kaukaiseen, lumivalkoiseen kiveliöön.

Hiljaisena, kylmän jään peitossa oli nyt välkkyvä, virtaisa joki, joka kesäisin juoksi uljaana ja voimakkaana, raskaita tukkilauttoja kuljetellen kuin kuivia lastuja selässään... Siellä oli joen latvoilla, tuonnimmaisten tunturien takana Anttikin...

Hanna nojasi ikkunaa vasten, ja hänen ilmeikkäissä silmissään kuvastui ikävä. Liikahtamatta hän katseli pohjoista taivaanrantaa, ja ajatukset liitelivät kauas tunturien taakse... Oli vielä pitkiä kuukausia kevääseen, siihenkin, kunnes ensimmäiset poreet nousisivat kotirantaan... Mutta pian sitten sulaisi, rutosti nousisi tulva, pauhinalla ja ryskien väylä loisi jäänsä ja Korpikoski murentaisi ne pieniksi hilseiksi...

Silloin saisi jo lauttoja odottaa!

Koko pitkänä sydäntalvena hän ei ollut mitään kuullut Antista. Ei ollut sattunut sieltäpäin yhtään tulevaa eikä kauttakulkijaa! Eläneekö? Terveiset lupasi laittaa ... ei mitään ole kuulunut. Mutta varmaankaan ei ole unhottanut, jos on elävien joukossa...!

Kun Iisakki nosti katseensa kirjasta, näki hän tyttärensä seisovan otsa kiinni ikkunassa ja katselevan pohjoiseen päin. Hän arvasi Hannan ajatukset, oli nähnyt, että tytön silmät loistivat kirkkaammin aina silloin, kun Koskenalustan Antti tuli saapuville. Nyt viimeksi, kun Antti syyskierällä miesjoukossa meni Lappiin, hän oli huomannut tyttärensä ilmeistä, että Antti oli hänelle mieluinen.

Isä ja tytär eivät olleet keskenään tunnonasioistansa puhuneet; tuntui siltä kuin kumpaakin olisi ujous estänyt, vaikka kumpikin kyllä tiesi, mitä toinen ajatteli. Äidin kuoleman ja veljen hukkumisen jälkeen isä ja tytär olivat tulleet lähemmäksi toisiaan, mutta heille molemmille oli luonteenomaista, etteivät he saattaneet ilmaista sitä, mikä oli sydäntä lähinnä. Mutta nyt tuntui isästä, että Hannan varmaankin oli hyvin ikävä, muistellessaan Anttia, reipasta miestä. Iisakki ajatteli omaa nuoruutensa aikaa...

Hän rykäisi ja nousi ottamaan piippuaan pöydältä.

Isän äänen kuultuaan Hanna säpsähti ikäänkuin olisi ollut pahanteossa. Hän katsahti isää silmiin ja näki tämän hymyävistä kasvoista, että isä aavisti jotakin. Hanna punastui ja alkoi jotakin puuhata.

Onneksi ei isä virkkanut mitään, mutta hänen otsaryppynsä oli sileä, ja hän sytytti piippunsa kuin hyvillään.