»Pian tässä alkaa kevättalvi», puheli hän. »Mattiin ei enää ole kuin viikko.»
»Ja siitä neljä Maarianpäivään», lisäsi Hanna. »Ja sitten se jo alkaakin olla kevät!»
Keskustelu jäi siihen, sillä Hanna sattui katsomaan joelle, jonka poikki viitoitettu tie vei Nuottaniemestä Paloniemeen päin.
»Tuleeko sieltä ketään?» kysäisi Iisakki, kun näki tyttärensä katselevan joelle.
»Ellen väärin tunne, on tuo hiihtäjä Paloniemen Juhani.»
Iisakki ei siihen puhunut mitään, rykäisi kerran, kaksi ja meni maata omaan sänkyynsä, jossa hänen oli päivälläkin tapana levähtää.
Pois siirtyi Hannakin ikkunasta ja painui keittiöön. Tuntui kuin jokin kylmä viima olisi puhaltanut sydämeen ja hän joutui siinä huokaamaan: jospa joella hiihtävä mies olisi Antti eikä Juhani!
Mutta kun hän juuri sitä parhaillaan oli miettimässä, kuuli hän Juhanin kolistelevan kuistissa ja tulevan pirttiin rohkeammin askelin kuin tavallisesti.
Uteliaana hän aukaisi pirttiin vievän oven ja tervehdittyään Juhania huomasi tämän hiihtäneen kiivaasti.
»Läksin tuomaan uutisia», alkoi Juhani puhua. »Ja terveisiä Kero-Pietiltä... Hän makaa kovin sairaana Torniossa... Lähetti sanan, että isän pitäisi tulla sinne aivan heti, ja tähän taloon oli pyytänyt terveisensä viemään...»