Juhani kertoi uutista hätäilevällä äänellä ja ikäänkuin pakosta niin nopeasi kuin ehti.
Iisakki nousi sängystään.
»Vai makaa Kero-Pieti sairaana!» sanoi hän hyvin vakavana. »Lieneekö kovakin taudintapaus?»
»Sitä en tiedä», selitti Juhani. »Mutta terveisiä lähettäessään hän oli maininnut, että ne voivat olla hänen viimeisensä. Isälle oli lisäksi pyyntö tulla heti hänen luokseen. Hänellä olisi paljon puhumista.»
»No mitä isäsi?» kysyi Iisakki vilkkaammin.
»Viime yönä isä läksi ja käski tänne viemään Kero-Pietin terveiset.»
Juhani oli istunut penkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Iisakki seisoi keskellä lattiaa miettiväisenä, ja Hanna nojasi keittiön ovea vasten entistään vähän kalpeampana.
»Johan se alkaakin Kero-Pieti olla ikämies ja on kai talvisilla matkoilla rasittunut ja vilustunut», alkoi Iisakki puhua. »Ja ehkäpä Herra jo tahtoo pois omansa, joka on Hänen pyhää sanaansa suruttomille esittänyt ja loppuun asti kilvoitellut... Pieti on totinen kristitty, ja hänen poismenonsa on valon sammuminen pohjan perältä. Herra, ole meille kaikille armollinen!»
Iisakki oli nähtävästi liikutettu, enemmän kuin pitkiin aikoihin. Hannallekin tulivat kyyneleet silmiin.
Mutta hetken päästä Iisakki vaipui omiin mietteisiinsä. Juhani poistui pirtistä keittiöön, ja talon muu väki alkoi palata kylältä.