Se se oli, tuo Paloniemen Heikki, perämiehenä, kun lautta jyskähti kallioon ja kaikki jälkipäänmiehet hukkuivat, joukossa Nuottaniemen ainoa poika Niilo Iisakki...
Isäntä veti piipustaan savuja äkäisesti, ikäänkuin nielläkseen karvaan palan, joka oli kurkkuun tarttunut...
Mutta samassa hän kuuli poronkellojen kalkatusta pihalta, ja kun hän nousi sivuikkunaan katsomaan, näki hän useita poroja saapuneen kelkkoineen. Ne olivat järvikyläläisiä, jotka olivat Peura-Joopilta saaneet kuulla saarnamiehen tulosta ja kiireesti poroillaan lähteneet Nuottaniemeen rakasta kristittyä kuulemaan. Jokaisen poron kelkassa oli pari henkeä, mies ja vaimo. Nuorempaa väkeä ei vielä näkynyt, mutta kyliltäkin oli jo jokunen hevonen saapunut, reki kukkuroillaan sanankuulijoita.
Isäntä katsahti ikkunasta pihalle ja lähti sitten keittiöön, johon ovi vei pirtistä.
Siellä hääräsi Hanna, talon ainoa tytär. Hän oli nuori, parinkymmenen ikäinen, vaaleahiuksinen nainen, jonka kasvot olivat hyvin herttaiset ja miellyttävät. Silmät olivat samanlaiset kuin isällä, mutta suun ympärillä oli jotakin kovempaa, ikäänkuin rautaisempaa luontoa. Otsa oli matalahko ja hiukset tuuheat, ja vaikka ne olivat sileäksi kammatut, oli koko pää pieninä kiharalaineina. Vikkelästi hän liikkui, kasvojen punoittaessa, ja oli juuri nostamassa tavattoman isoa kahvipannua tulelle, kun isäntä tuli.
»Kuinka täällä ehdit?» kysyi isäntä. »Pian kai tulevat... Olisiko pitänyt pyytää kylältä enemmän apulaisia?»
»Kyllä minä ehdin», vastasi Hanna. »Ja onhan Maija-muori ollut koko päivän apunani.»
»Eikö Paloniemestä ole mitään kuulunut?» kysyi isäntä taas ja istahti tuolille, melkein kuin olisi hyvin väsyksissä.
»Tuli sieltä sana, että ne lähettävät piika Ulriikan avukseni, mutta minä käskin sanoa terveiset, etten tarvitse...»
Tytär silmäsi isäänsä ja näki hänen silmistään että niin juuri pitikin tehdä: ei tarvinnut huolia Paloniemen avusta...