Pirttiin oli sillä aikaa tullut ihmisiä. Talon parhaat tuttavat käskettiin vierashuoneisiin, jotka pian täyttyivät paksuista turkeista ja muista villaisista talvitamineista.
Hannalla ei ollut aikaa monta sanaa vaihtaa vierasten kanssa, mutta isäntä kävi tervehtimään ja puheli pitempimatkaisten kanssa.
Päivä kului, hämy muuttui pimeäksi, ja Nuottaniemen pihaan ajoi yhä hevosia, ja joka kujasta pyörähti poro- ja suksimiehiä.
Tulet sytytettiin, ja silloin kuultiin joelta monen hevosen tiu'ut. Siinä tuli saarnamies valiojoukkoineen, ja muita Ruotsin puolen kyläläisiä seurasi perässä, kaikki reet täpösen täynnä väkeä. Edellä ajoi saarnamies, istuen reessä Paloniemen isännän Heikin kanssa, ja ajajana oli talon poika Juhani.
Iisakki riensi kuistin eteen vastaanottamaan.
»Tervehdin sinua, veljeni Iisakki, Jeesuksen Kristuksen nimessä! Syntisi anteeksi ja rauha talossasi!»
Kero-Pieti oli jo ikämies, lyhyenläntä; pienet, mustat silmät kiiluivat, ja hyväntahtoiset kasvot hymyilivät. Hän oli rivakka liikkeissään, ja hänen äänessään oli miellyttävä sointu. Tervehdittyään Iisakkia laestadiolaisten tavoin laskien kätensä toisen olkapäälle hän hyppäsi ketterästi reestä ja lähti nousemaan sisälle. Mutta ennenkuin hän ehti kuistiinkaan, ympäröivät hänet kristityt, jotka huutaen ja itkien, tarttuivat hänen peurapeskiinsä ja riuhtoivat joka puolelle. Hän ojenteli käsiään heitä kohti, todisteli heidän syntejään anteeksi ja nauraa hökerteli heidän riemulleen...
Paloniemen Heikki oli pitkä, mustaverinen mies. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ilmeettömät, ja musta parta antoi hänen muodolleen villin näön. Hänen poikansa Juhani oli vielä pitempi isäänsä, mustaverinen hänkin ja isänsä muotoinen.
Naapuritkin tervehtivät toisiaan kristittyjen tavoin, ja Iisakki virkkoi Juhanille:
»Viehän sinne talon luo hevosesi, kyllä renki Aukusti siitä huolehtii.»