Nuottaniemen suuren rakennuksen tilavat huoneet täyttyivät. Pirtti oli jo ahdinkoon asti täynnä, ja suuressa salissa, jossa saarnamies istui keinutuolissa keskilattialla, oli niinikään jo tungosta. Ja yhä karttui väkeä.
Saarnamiehen ympärille kokoontuivat vanhimmat kristityt ja kuuntelivat hänen puheitaan, sillä varsinainen saarna ei vielä ollut alkanut. Jotkut vanhemmista naisista alkoivat jo ääneensä iloita, toiset itkien, toiset nauraen. Kaikki, mitä saarnamies sanoi, oli ihmeellistä, kirkastettua totuutta, niinkuin Jumalan omasta suusta suoraan tullutta.
Paloniemen isäntäkin oli päässyt saarnamiehen viereen, ja raskaasti huokaillen hän ilmaisi suuren kunnioituksensa.
Nuottaniemen Iisakki ei vielä joutanut saarnamiehen puheita kuuntelemaan. Hänellä oli sekä pirtissä että pihasalla minkä mitäkin järjestämistä. Mutta kulkiessaan salin läpi hän näki naapurinsa, Paloniemen Heikin, istuvan saarnamiehen vieressä...
Ja silloin hän tunsi omituisen piston sydämessään. Hän kiirehti ulos ja tunsi tällä hetkellä olevansa loitolla sekä saarnamiehestä että naapuristaan.
Hanna kulki kahvitarjotin käsissään pitkin ja poikin salissa ja hänen jäljessään joku kylän tyttäristä vehnäistarjotinta kantaen.
Kun hän tuli saarnamiehen luokse, virkkoi tämä:
»Nuori sisareni... Onko Jeesus sydämessäsi? Vai onko perkele sinne pesänsä tehnyt ja sikiönsä synnyttänyt?»
Hän tähtäsi pienine, liukkaine silmineen Hannaa, mutta Hanna katsoi häneen pitkään ja totisesti, niin että toisen katse kilpistyi syrjään.
»Olen kuullut, että maailman ilossa ja lihansa himossa elää täälläkin nuori väki. Senvuoksi on iloni suuri nähdessäni tämän ihanan Saaronin ruusun olevan Jeesuksen morsiamen...»