Saarnamiehen ääni oli lempeä, ja hän laski lihavan kätensä veltosti Hannan olkapäälle.
»Sinun äiti-vainajasi oli totinen Jumalan lapsi», sanoi hän sitten, nähtävästi liikutettuna.
Se koski Hannaan niin, että hän pillahti itkuun.
»Äitisi kuoleman kautta Jeesus kutsuu sinua morsiamekseen...»
Hän painoi kätensä Hannan kaulaan, ja hänestä löyhkäsi hien ja pikanellin lemu.
Hanna kuivasi kyyneleensä. Hänelle teki pahaa saarnamiehen musta, kiiluva silmä, joka paloi kuin hiili. Kun hän silmäsi toisaalle, seisoi Paloniemen Juhani melkein hänen vieressään Hän tarttui tarjottimeensa ja riensi keittiöön lisää kahvia hankkimaan.
Kahvia juotaessa osui Iisakki taas saliin.
»Veljeni Iisakki», sanoi saarnamies, isännän puoleen kääntyen. »Kuinka on uskosi laita? Kuinka olet jaksanut kilvoitella?»
Saarnamies tiesi, mitä Nuottaniemessä oli näinä vuosina tapahtunut, tiesi emännän kuoleman ja ainoan pojan, Niilo Iisakin, hukkumisen. Ja hänelle oli kerrottu, että Paloniemen Juhani kosiskeli Hannaa. Senkin hän tiesi, ettei naapurusten rakkaus ollut nyt sen lämpimämpi kuin entisinä aikoina.
Kaikki syy oli nyt, samoin kuin ennenkin, pantu Nuottaniemen isännän laskuun. Häntä ei pidetty niin totisena kristittynä kuin Paloniemen Heikkiä, joka oli saarnamieskin ja kulki talvisin saarnamatkoilla. Iisakkia vaivasi kateuden piru, sillä Paloniemen Heikki oli yhtä kysytty perämies kuin hänkin!—Niin arveltiin.