»Näin, että sinulla vielä oli tulta, ja tulin puheillesi», sanoi Iisakki ja istuutui lampun ääreen. »Tuli tässä yhtä ja toista mieleen, kun tuo Juhani kulkee täällä... ja muutenkin...»
Iisakin näytti olevan paha sanoa, mitä oikein ajatteli. Mutta nyt tuntui sekä isästä että tyttärestä että kummankin täytyi toisilleen kertoa sydämensä mietteet.
Iisakki ryki vähän ja sanoi:
»Kaiketi hän sinun vuoksesi käy. Olemme ehkä turhaan epäilleet paloniemeläisiä... Tulin äsken ajatelleeksi, kun kuulin, että Paloniemen Heikki oli matkustanut sairaan Kero-Pietin luo...»
»Niinkö, ettei olisi hänen syytään Niilo Iisakin hukkumiseen?» keskeytti Hanna. »Kuinka siihen uskoon tulitte?»
»En tiedä. Joskus se tuntuu mahdottomalta, ja taas toisin vuoroin on asia mielestäni aivan selvä», sanoi Iisakki huoaten.
»Semmoista on minunkin mielessäni», tunnusti Hanna. »Joskus uskon, joskus en.»
»Yhtä minä ajattelen», jatkoi isä. »Miksi ei Heikki koskaan ota sitä asiaa puheeksi, ja miksi hän ei uskalla oikein katsoa silmiin?»
»Mitä te muuten Heikki-isännästä arvelette?» kysyi Hanna.
Iisakki huokasi.