»Jos hänellä ei olisi jumalanpelkoa, uskoisin hänestä hyvin pahaa... Onhan heidän suvussaan ollut niin monenlaisia rikoksentekijöitä. Mutta kuinka lieneekään! Ehkä olen ihan erehtynyt. Mitä hyötyä Heikillä olisi ollut Niilo Iisakin kuolemasta? Ja niin olen arvellut, että kun Heikki tulee kotiin, kysyn suoraan ja sanon epäilykseni...»
Hanna näki, että isän mieli oli muuttunut.
»Sittenhän saisi varmuuden, ettei syyttömästi heitä vihaisi», sanoi Hanna, mutta hänen äänensä oli epävarma, ja hän oli juuri sanomaisillaan, mitä muisti Koskenalustan Antin kertoneen, mutta Iisakki sanoi samassa itseään nuhdellen:
«On tullut olluksi niin tyly sille Juhanillekin... Siivohan se on mies, eikä hänestä ole kenelläkään pahaa puhumista...»
»Siivohan se on mies, Juhani», myönsi Hanna, mutta näytti miettivän kokonaan muuta.
Iisakki oli sytyttänyt piippunsa ja istui pitkissä mietteissä.
»Kerran olin ymmärtävinäni Kero-Pietin puheista, että hän oli Heikiltäkin vaatimassa puhtaampaa sydäntä, mutta aina sattui niin, ettei tullut Niilo Iisakin hukkumisesta puhetta», jatkoi Iisakki hetken päästä. »Niinpä luulen, ettei Kero-Pieti aavistanut, kuinka minä Heikkiä epäilin...»
»Jos ei tahtonut sanoa?» tuumi Hanna.
»Sitä en usko. Siksi suora kristitty on Kero-Pieti, että olisi sanonut, jos olisi tiennyt. Mutta rauhaan pitää minun siitä asiasta päästä, ei ole muuten minun elämäni semmoista kuin omatuntoni vaatii. Suoraan nyt tunnustan epäilykseni Heikille ja rukoilen anteeksi pahaa sydäntäni... Rauhaan tarvitsee minun päästä! Ties koska Jumala elämänlankani katkaisee...»
Hanna ei muistanut koskaan ennen nähneensä isää niin liikutettuna ja avomielisenä.