»Sillä syntiä minä olen tehnyt Heikkiä vihatessani, ja synnilliset ovat ajatukseni olleet. Kiitetty olkoon Herra, joka nyt vihdoin on silmäni avannut», puhui hän semmoisella äänellä kuin tahtoisi itkuun laueta.
Hanna katsoi häneen pitkään, ja Iisakki jatkoi:
»Kuinka kummasti se paha osaa ihmisen silmät sokaista ja kuvailla hänen eteensä asiat. Kun Niilo Iisakki hukkui, ajattelin minä: Tahallaan se kettu laski lautan Varsankallioon, kun Niilo Iisakki oli jälkipään miehenä, tahallaan teki ja uskoi siten valmistavansa isännän paikkaa omalle pojalleen. Sillä tavalla hänkin pääsisi veloistaan, kun hänen Juhaninsa saisi Nuottaniemen metsiä myydä! Edeltäpäin oli kaikki mietittyä! Mutta Niilo Iisakki oli ensin tuhottava!
—Semmoisia ajatuksia ja uskoja minulle piru mieleen toi, ja vielä seura-iltoina ajattelin: Se kettu on olevinaan kristitty ja pettää Kero-Pietinkin. Kummako se olisi häneltä! Neljännessä polvessa on hänen esi-isänsä, Aaro-niminen, Lapin matkalla tappanut oman veljensä ja ryöstänyt rahat...
—Sillä tavalla piru on minua riivannut ja kiusannut yötä päivää siitä saakka, kun Niilo hukkui... Mutta nyt tahdon päästä rauhaan!»
Iisakki hengitti kuin helpommin. Hän laski kätensä Hannan olkapäälle ja kysyi:
»Eikö niin, lapseni ... tahdothan sinäkin, että isäsi pääsee rauhaan?»
»Tahdon... Rauhaan tahtoisin itsekin», vastasi Hanna, tullen hänkin liikutetuksi isänsä mielenmuutoksesta.
»Niin lapseni... Ainoastaan silloin, kun meillä on hyvä omatunto, on meillä rauha Jumalassa.»
Ja hetken päästä, kun Iisakki jo alkoi poistua, hän lisäsi: