»Ja ole Juhania kohtaan minun puolestani niinkuin itse tahdot!»
Hän läksi, vetäen oven hiljaa kiinni, ja Hanna kuuli hänen tasaisten askeliensa äänen, kun hän verkkaan käveli salin ja keittiön läpi pirttiin.
Mutta Hannalta katosi uni kerrassaan.
Hän mietti isän äkillistä mielenmuutosta ja avomielisyyttä ja ymmärsi, että isä oli näinä vuosina hirveästi kärsinyt. Ja ehkä olivatkin isän olettamukset ja uskot olleet aivan vääriä! Ehkä paloniemeläiset olivat yhtä hyviä kristityitä kuin he itse, parempiakin!
Mutta kun hän muisteli sekä isän että pojan pitkää vartta, kulmikkaita kasvoja ja mustien silmien kiiltoa, joka varsinkin muutamina hetkinä tuntui niin viistolta ja ilkeältä, ei hän omasta puolestaan vieläkään täydellisesti jaksanut uskoa isä-Heikin viattomuutta.
Eikä hän siihen uskoon päässyt vielä aamulla eikä seuraavinakaan päivinä. Mutta hän ei isälleen kuitenkaan mitään puhunut epäilyksistään.
Parin viikon päästä saapui Nuottaniemeen tieto, että Kero-Pieti, joka yhä makasi huonona sairaana, oli toivonut Iisakkia puheilleen.
Se oli Iisakille mieluinen uutinen, sillä hän tiesi Paloniemen Heikinkin vielä viipyvän saarnamiehen vuoteen ääressä.
»Jumala auttaa minua tuskassani», sanoi hän tyttärelleen. »Herra kaikkitietävä tuntee ja näkee, että sydämestäni tippuu katumuksen pisaroita ja että tuntoni on sairas.»