Ja iloisin mielin Iisakki läksi sairaan saarnamiehen luokse, tunnolleen rauhaa etsimään.
Hanna jäi yksin talonhoitajaksi.
Hän oli näinä päivinä miettinyt isänsä mielenmuutoksen syytä ja ymmärsi, että isällä oli totinen, katuvainen mieli. Mutta itse hän ei jaksanut ruveta uskomaan isän lailla, vaikka kuinka olisi koettanut. Aina hän muisti Paloniemen isännän kavalan, kiiltävän katseen, ja silloin hän tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan. Ja samalla vahvistui hänen epäluulonsa.
Iisakin poissaollessa kävi Paloniemen Juhani joka sunnuntai Nuottaniemessä. Mutta sattui usein, että hän viikon muinakin päivinä hiihteli Hannan puheille. Pitkiin puheisiin Hanna ei kuitenkaan antautunut, ja kun Juhani koetti aloittaa keskustelua naima-aikeistaan, johdatti Hanna sen muihin asioihin.
Kylällä puhuttiin jo, että Kero-Pieti oli saanut sovinnon aikaan Heikin ja Iisakin kesken, ja sen tuloksena huhuttiin Paloniemen Juhanin naivan Nuottaniemen rikkaan perijättären Eikä siihen ollut mitään sanomista. Hyvin he sopivat toisilleen, ja Nuottaniemessä tarvittiinkin jo nuorempaa isäntää, kun Iisakki oli alkanut käydä kivuloiseksi.
Hanna sai siitä kuulla kylällä käydessään, ja hänelle toivotettiin onnea, sillä Juhani oli tunnettu vireäksi ja toimeliaaksi työmieheksi, joka varmaan jatkaisi kunnialla Iisakin aloittamia uutisviljelyksiäkin. Hanna ei myöntänyt, mutta ei myöskään kieltänyt.
Niin oli eletty jo huhtikuuhun, ja kevään kirkkaat päivät olivat alkaneet. Iisakki ja Heikki viipyivät vielä Kero-Pietin luona, josta oli kuulunut sanomia, että hän oli toipumaan päin. Kerran oli Iisakki kirjoittanut Hannalle kirjeen, mutta ei ollut siinä maininnut muista kuin maallisista asioista.
Hannan päivät eivät olleet hauskat. Hän ei ollut kuullut mitään Antista, joka oli koko pitkän talven ollut tukinhakkuussa. Ja häntä väsytti Juhanin käynti ja kosinta.
Eräänä heleänä huhtikuun sunnuntaina, jolloin keväiset hanget kimmelsivät silmää ilahduttaen, sydäntä virvoittaen, tuntui Hannastakin elämä hauskemmalta. Hän oli varhain aamulla käynyt, hankea pitkin hiihtäen, Koskenalustassa Antin kotona. Oli tehnyt tikusta asian, mutta tarkoitus oli saada tietää, oliko Antista sinne mitään kuulunut. Mutta vanhemmatkaan eivät tienneet mitään. Joulun aikana tosin olivat kuulleet, että Antti oli Sodankylässä Sotatunturilla tukinhakkuussa.
Mutta vaikka Hanna ei saanutkaan sen parempia uutisia, hiihteli hän takaisin reippain mielin ja oli kotiin saapuessaan kuin toinen ihminen. Kevään maailma oli virkistänyt hänen alakuloista mieltään, ja kesän toivo vahvisti hänen sydäntään. Kosken virta iloitsi jo, railot olivat levenneet, ja rantakalliot kiiltelivät aamukylmän kynsissä! Kevät ja kesä oli tulossa.