Hän oli Koskenalustassa käydessään noudattanut joen rantatörmää, katsellen kosken kuohuja. Varsakallion kohdalla hän oli seisahtunut ja katsellut. Kallio kiilteli kosken öisen mellastuksen jälkeen, ja virta puski sitä vastaan kuin vihapäissään. Kesäisiä iloja hän siinä muisteli ja veli-vainajan surullista kohtaloa. Viuhkuraisen virrasta alkaen, johon Iso-Korpikoski loppui, hän oli hiihtänyt pitkin rantaa Koskenalustaan asti.
Kun hän hiihti kotipihaan, näki hän tallin luona poron, jolla oli vastikään saavuttu pihaan. Poron ajoneuvoista Hanna tunsi, ettei se ollut oman kylän poroja.
»Se on outo nuori mies, joka sanoi itsellään olevan asiaa Hannalle», selittivät karjapiiat, jotka vielä antoivat viimeisiä aamiaisvihkoja lehmille.
»Vasta tuli, ja me neuvoimme menemään pirttiin vartomaan ja sanoimme, että Hanna tulee pian.»
Iloinen aavistus täytti Hannan mielen. Ehkäpä oli viesti Antilta!
Hänen silmänsä loistivat ja poskilla hohtivat kauniit punat. Nuottaniemessä ei ollut sitten saarnamiehen käynnin ollut yhtään pitempiaikaista vierasta, ja se jo itsestään tuntui hauskalta.
Kun Hanna tuli pirttiin, tapasi hän oudon nuoren miehen, joka pauloitti kenkiään ja näytti matkasta väsyneeltä.
»Tekö olette tämän Nuottaniemen talon tytär Hanna?» kysyi hän.
Hanna myönsi.
»Minulla on terveisiä tukkimetsästä ja kirjekin teille», kertoi nuori mies, tähystellen Hannaa suoraan silmiin.