Hanna pysyi kuitenkin levollisena, vaikka tunsikin, että sydän tahtoi rinnasta pulpahtaa, ja vaikka hänen teki mieli kuulla enemmän.
»Vai niin», vastasi hän niin levollisella äänellä kuin voi.
»Niin on», jatkoi mies ja hymyili. »Ehkäpä ne ovat hyvinkin odotettuja terveisiä!»
Hän tähtäsi Hannaa silmiin, mutta Hannan kasvojen ilme ei muuttunut vähääkään.
»Onhan siellä tämänkin kylän poikia tukkimetsissä», sanoi Hanna, mutta meni kiireesti keittiöön ja alkoi toimittaa tulta hellaan.
Nuori mies näytti tahallaan viivyttelevän pääasiaa. Hän kertoi olevansa työnjohtaja, jolla oli asioita kaupunkiin asti, ja sen vuoksi hän oli ostanut poron, jotta taival nopeammin katkeisi...
Kiire oli.
»No niin. Koskenalustan Antti laittoi terveisiä», sanoi hän vihdoin.
Hän katsoi Hannaan ja hymyili. Hanna tunsi nyt punastuvansa.
»Ja kirjeen», lisäsi hän sitten ja kaivoi povitaskustaan rutistuneen kuoren.