Kahvia tarjotessaan hän katsoi Paloniemen Heikkiä silmiin, mutta niissä päilyi Hannan mielestä vieläkin sama ilkeä kiilto kuin ennenkin, ja pian Heikki käänsi katseensa muualle.
Juhaninkin silmät kiilsivät samalla tavalla. Ja Hannasta tuntui, että hän nyt inhosi sekä isää että poikaa enemmän kuin koskaan ennen.
Koko iltapäivän viipyivät paloniemeläiset Nuottaniemessä ja lähtiessään sanoivat rakkaat hyvästit. Molemmin puolin luvattiin usein käydä tervehtimässä.
Kun Paloniemen hevonen oli painunut törmästä alas joen jäälle ja Hanna jäi kahden isänsä kanssa, sanoi hän:
»Viattomasti taisimmekin vihata paloniemeläisiä!»
»Aivan viattomasti», vastasi Iisakki. »Heikki selitti koko asian: hän ei ollut ymmärtänyt, että lautan tukit olivat niin isoja, eikä ottanut huomioon, että vesi oli noussut... Samalla kerrallahan meidänkin lautta hipaisi Varsankallioon...»
Hanna katsoi isäänsä ja huomasi, että tämän epäilykset olivat haihtuneet.
»Minun on nyt hyvä olla ja minulla on rauha Herrassa», jatkoi isä tyynen näköisenä.
Hanna oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
»Entä jos sitä Heikin selitystä eivät muut usko kuin saarnamies ja te?»