»Puhui», vastasi Iisakki verkkaan. »Niin hän sanoi: Minun poikani on herännyt ja rakastaa tytärtäsi. Meidän molempain ilo olisi suuri, jos Herra heidät yhteen liittäisi...»
Hanna kalpeni ja loi isäänsä pitkän, pelästyneen silmäyksen.
Kun Iisakki ei jatkanut, kysyi Hanna:
»Niin ... sehän on meidän kahden asia?»
»Niin minäkin sitä arvelen», vastasi Iisakki.
Mutta sitten hän huokasi kuin väsymyksestä ja rupesi riisuutumaan makuulle.
Kevät teki tuloaan.
Joka aamu, kun Hanna meni pihalle, kuului kosken pauhu kovemmalta, vaikkeivät sen vaahtoiset laineet näkyneetkään pihalle. Joka päivä levenivät rantaporeet, jään valkoinen pinta muuttui ensin harmaantäplikkääksi ja sitten kevätsoseen väriseksi. Paloniemestä tuovan tien varrelta kaatuivat viitat molemmin puolin tietä, ja korkeat jokitörmät paljastuivat.
Luonnossa alkoi riemun ja ilon aika. Yöt loppuivat ja valot väikkyivät nyt sieltä, mistä talvinen pimeäkin oli tummuutensa saanut. Kuta pohjoisemmaksi päivä laski, sitä valoisammaksi kävi taivaankansi ja sitä kuultavammaksi yön verho.