Korpikosken lasku jäisi siis Paloniemen Heikin ja Juhanin niskoille, sillä muita perämiehiä ei ollut. Ei ainakaan sellaisia, jotka kosken ollessa pahalla päällä olisivat siitä uskaltaneet laskea.
—Tähän ne siis tulevat viikkomääriksi, sekä isä että poika!—ajatteli Hanna, kun näki porevesien levenevän joka päivä ja kuuli koskelta ryskettä, joka kovenemistaan koveni.
Ja eräänä päivänä lohkesi suuri jääteli Paloniemeen menevän tien vierestä, ja silloin tiedettiin, ettei enää ollut kuin kolme päivää jäänlähtöön.
Talvi oli tullut paksuluminen, ja vanhat miehet ennustivat korkeaa kevättulvaa.
Iisakki-isäntä tarkasteli vanhoja merkkejään joka päivä rannassa käyden ja kuulostellen, millä äänellä koski kulloinkin ulvoi. Tiesikö kylmiä pohjatuulia vai lauhoja eteläisiä? Hän kuuli sen kosken pauhusta.
Eräänä iltana, kun hän oli käynyt koskella asti, virkkoi hän sieltä palatessaan:
»Jos entiset merkkini eivät petä, pitäisi jäiden huomenna liikkua suvannolla.»
Isä ei ollut koskaan erehtynyt jäiden lähdön ajasta, sen Hanna tiesi. Ja hän alkoi laskea pitkäkö aika olisi vielä siihen, kunnes ensimmäiset lautat tulla huristaisivat.
»Tulevathan ne joskus heti jäiden perästä, seuraavana päivänä», huomautti Iisakki.
Kun Hanna tiesi olevansa yksin, katseli hän pitkän aikaa kevätharmaalle jäälle ja joen uomaa pitkin tuntureille, joissa vielä ilta-auringon valossa välkkyivät lumen peittämät huiput. Ja hän toivoi jäiden lähtöä niin kuin ei koskaan ennen, toivoi lauttojen heti perässä tulevan ja Antin saapuvan!