Kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin Antti isälle kertoisi Niilo Iisakin hukkumisesta,—ja se oli Antin kerrottava,—vavahteli hänen sydämensä; hänellä oli ollut monta hetkeä, jolloin hän oli aikonut lukea isälle Antin kirjeen. Mutta lopulta hän sittenkin päätti:—Ei, kertokoon itse, omin sanoin, kun omin silmin on nähnyt ja omin korvin kuullut!
Kun Hanna seuraavana aamuna heräsi, vilkaisi hän vuoteestaan heti suvannolle...
Koko suvanto oli melkein ihan sulana. Päivä paistoi jo sinertäville laineille, ja jääteleitä kulki ylempää.
Hän nousi kiireesti aamuvirkkuna. Nyt oli vielä niin varhaista, että talon muu väki nukkui. Hän ei herättänyt ketään, vaan meni hiljaa ulos.
Aamuaurinko paistoi yli vaaran ja metsäin, ja koskelta kuului riemullinen pauhu. Se soi kuin yhtä säveltä Hannan sydämen riemun kanssa.
Kesä! Kesä!
Pitkästä aikaa Hannan valtasi lapsellinen ilo, ja hän lähti rientäen koskelle, jonka jyrkänkorkealta rantatörmältä oli monena keväänä velivainajan kanssa katsellut jäiden lähtöä. Talosta vei polku koskelle hauskan männikön poikki, joka oli elättipuistoksi siihen jätetty ja jota Iisakki hoiti kuin silmäteräänsä. Kosken rannalla, Varsankallion kohdalla, polku alkoi painua pitkin törmää, väliin poiketen metsään, väliin taas käväisten kosken törmällä niissä paikoin, missä se oli tasaisempaa.
Hanna ei ollut käynyt koskella sitten viime syksyn. Raitis ja rohkea tunne puhalsi häntä vastaan, kun hän törmälle päästyään näki hyrskyävät laineet ja aamuauringossa kimaltelevan Varsakallion, joka keskellä kovinta koskea halkaisi veden voimat ja listi jäätelit hilseiksi. Tulva oli jo noussut, ja suurimmat kuohut rynnistivät hirveällä voimalla Varsakallion kiiltävää kylkeä vasten ja roiskahtivat takaisin kuin vihapäissään. Ylempää tulevat jäätelit painoi väkevä virta suoraan kalliota kohti... ja kun ne siihen jyskähtivät, tömisi törmällä maa, ja Hanna näki suurien jääpuikkojen koettavan loikata kallion yli...
Kosken väkevät voimat saivat hänenkin lannistuneen rohkeutensa uudestaan eloon. Tuntui kuin joka hetki olisi rinnan riemu kasvanut ja luottamus omaan voimaan enentynyt. Noin vain! Tuolla tavalla!
Hän istui ihan törmän kamaralle, johon ulottui vaahtojen vesi, ja katseli luonnon rohkeaa elämää. Noin koski riemuitsi kesän tullen, noin roimasti vaahto roivi, kun jään alta vapauteensa pääsi!—Noin riemuitsee kerran minunkin mieleni, kun rakkain ystäväni vierelläni istuu... noin!