»Elä sinä ole milläsikään, vaikka Hanna näyttää pitävän Koskenalustan Antista», alkoi hän puhua Juhanille. »Isänsä tahtoa täytyy Hannan noudattaa, ja Iisakin kanssa olemme asian sopineet. (Itsekseen hän mietti: Mainio mies se Kero-Pieti! Hän se sai Iisakin suostumaan!) Olehan vain, niinkuin et Antista mitään tietäisi... Ja kun Kero-Pieti syksyllä kulkee tämän kautta, toimitan minä, että pannaan kuulutuksille...»
Poika ei vastannut isänsä puheisiin, mutta sen hän kyllä tunsi, että Hanna nyt oli loitommalla hänestä kuin koskaan ennen. Mutta hän ei myöskään käsittänyt, mitä isä tarkoitti.
Heikki oli nähtävästi tyytyväinen äsken tekemäänsä päätökseen, sillä hänen synkät ilmeensä muuttuivat iloisemmiksi, ja mälli pysyi pitemmän aikaa paikoillaan.
Saatuaan lauttansa koskikuntoon molemmat lähtivät pihaan. He eivät vieläkään menneet nukkumaan, vaan astuivat pirttiin.
Antti oli jo syönyt ja istui nyt pirtissä Iisakin ja muutamien muiden lauttamiesten seurassa juttelemassa.
Heikki ja Juhani istuivat joukkoon, ja siinä puheltiin koskenlaskusta. Hanna kuului puuhailevan keittiössä.
Paloniemen Heikki tuntui olevan erinomaisen puheliaalla ja hyvällä tuulella.
»Äsken kun juteltiin, että Korpikosken perää ei enää ole muita kuin me, Juhani ja minä, tämän talon Iisakki kun ei enää aio perämieheksi ruveta, niin nyt hoksaankin, että tässähän on nuori perämies, tämä Koskenalustan Antti...»
Heikki katsoi sitä sanoessaan Anttiin. Iisakki vaikeni ihmetyksestä, mutta lautankuljettajista sanovat jotkut:
»No, Antista kyllä Korpikosken perämieskin tulee, jos tahtoo. Muoniosta asti on laskenut kaikki kosket!»