Antti itse ei virkkanut mitään, mutta Iisakki sanoi:
»Miksi ei? Tarkkasilmäinenhän se on Antti, ja onhan hän pienestä pojasta asti Korpikoskea alas viiltänyt...»
»Sepä se», sanoivat lauttamiehet. »Ei siinä muuta ole kuin että ensi kerta on ensi kerta... ja ensin käy joitakuita lauttoja soutamassa, kun Paloniemen Heikki on perämiehenä...»
»Uskaltaisikohan koettaa», sanoi nyt Anttikin.
»Kyllä sinä uskallat. Ensi kerta on ollut meidänkin Juhanilla ja niin Iisakilla ja minullakin», sanoi Antin puheeseen Paloniemen Heikki. »Ja perämiehiä nyt tarvitaan!»
»Ensi kerta oli meilläkin», myönsi myös Iisakki.
Ja lauttamiehet selittivät, että näillä lautoilla, jotka jo olivat talon rannassa, oli tavaton kiire, ja toisia varisi alas ylimaista. Elleivät nämä edestä ehtisi, syntyisi Nuottaniemen suvannossa semmoinen tungos, että pian tulisi tiukka paikka...
»Niinkuin kerran tuli», muisteli Paloniemen Heikki. »Oli samanlainen tulva kuin nyt, ja koskessa kovasti vettä. Lauttoja karttui suvantoon yhä lisää. Tämä Iisakki makasi silloin sairaana enkä minäkään uskaltanut lähteä laskemaan, vaan odottelimme tulvan alenemista... Silloin eräänä yönä tuli kova pohjatuuli, repi lautat irti ja vei koskeen, yksin puin hajoittaen... Se maksoi puulaakeille tuhansia...»
»Niin kävi», vakuutti Iisakki. »Kyllä minäkin muistan, minkälaista se oli.»
Sen olivat nämäkin lauttamiehet kuulleet, ja siitä asti oli koetettu kaikin voimin semmoista ääretöntä vahinkoa estää. Mutta voisihan niin vieläkin tapahtua tulvan ollessa näin korkealla, jos lauttoja paljon karttuisi.