»Voi hyvinkin!» myönsi Paloniemen Heikki.
Niin siinä juteltiin, mutta vähitellen poistuivat lauttamiehet mikä minnekin levähtämään. Heikki ja Juhanikin menivät huoneeseensa, ja edellinen arveli veden jo vuorokauden kuluttua alkavan olla sillä määrällä, että uskaltaisi ryhtyä lauttoja koskesta laskemaan. Sillä tulva oli hyvää vauhtia vähenemässä. Iisakki poistui myös ulkohommiinsa, ja Hanna ja Antti jäivät kahden. Heillä oli paljon selittämistä toisilleen.
Hanna oli kuullut heidän äskeisen keskustelunsa ja kysyi nyt Antilta:
»Uskallatko omin päin ruveta perämieheksi?»
»Uskallan. Olisin tahtonut jo viime kesänä ja sitäkin ennen.»
Hannan silmät loistivat.
»Saisi niille paloniemeläisille näyttää, että on niitä muitakin kuin he, jotka perämieheksi pystyvät. Jos minä olisin mies, uskaltaisin milloin hyvänsä», puhui hän innoissaan.
»Koetan minä», sanoi Antti.
Hanna istuutui hänen viereensä penkille.
He olivat hetken hiljaa.