»Kaiketi olet kuullut huhuja Paloniemen Juhanista ja minusta?» sanoi sitten Hanna, katsoen Anttia suoraan silmiin.
»Olen minä kuullut...»
»Uskoitko?»
»Ajattelin: isänsä tytär on Hanna, ei saata valehdella, ei tahdo pettää! Ei olisi kättä pusertanut erotessa, ei olisi sanonut: muista minua! jos toista ajatteli...»
»Ei petäkään eikä tahdo valhetta puhua...»
Ja Hanna laski pehmeän käsivartensa Antin kaulaan.
»Minun olet, jos et muita muista!» sanoi hän.
»En koskaan ole muita ajatellutkaan!»
He katsoivat toisiaan syvälle silmiin, ja molempien sydän täyttyi puhtaan lemmen tunteilla.
»Et vielä isälle puhunut Niilo Iisakin asiasta?» kysyi Hanna hetken päästä.