Tulva alkoi aleta. Joki oli luonut jääpeitteensä jo tuntureilta asti, ja kesä kiirehti tuloaan. Nuottaniemessäkin oli kevätkylvöjen teko näinä päivinä lopetettu, ja varsinainen lauttojen lasku alkoi.
Paloniemen Heikin ollessa perämiehenä oli jo parina yönä laskettu lauttoja, vaikkei koski vielä ollutkaan hyvällä vedellä. Juhani ei ollut vielä omin päin laskenut, ja Antti oli vasta jonkun kerran soutumiehenä käynyt kosken alla.
Mutta yhä karttui lauttoja.
Oli ilta.
Paloniemen Heikki oli esitellyt, että Juhani ja Antti lähtisivät nyt kosken alle samalla lautalla. Silloin he saisivat yhdessä tarkata, kuinka oli laskettava, jotta lautta ei iskisi Puurnunleukaan eikä syöksisi Varsankallioon. Sitten heidän sopisi kummankin ominpäin laskea. Heikkiäkin alkoi jo väsyttää.
Nuottaniemessä oli paljon väkeä, sillä Kero-Pietin odotettiin samana iltana tulevan. Oli kokoontunut kristityitä etäämpääkin, ja Ruotsin puolelta oli paljon kansaa soutanut. Ei ollut koskaan ennen tapahtunut, että kukaan saarnamies olisi näin lauttojen laskun aikana osunut seuroja pitämään Nuottaniemeen. Eikä suinkaan olisi nytkään niin käynyt, ellei Kero-Pietin, huonontuneen terveytensä takia, olisi ollut palattava aikomaltaan pitkältä saarnamatkalta.
Lauttamiesten mieliin ei Kero-Pietin tulo näyttänyt vaikuttavan. Heillä ei ollut aikaa ajatella Kero-Pietin saarnoja eikä odottaa seura-iltoja, sillä tukeilla oli kiire maailman markkinoille. Eivätkä he juuri välittäneetkään. Useimmat heistä olivat uppo uskottomia, joihin Jumalan sanan kuuleminen ei näin kesän aikana vähääkään tehonnut. Iisakki tunsi heidät jo entisestään. Eikä siitä heille paljon puhunutkaan. Mainitsi kuitenkin, että Kero-Pieti aikoi täällä saarnata.
Joukossa oli sentään joku, joka kunnioituksesta vanhaa perämiestä kohtaan aikoi tulla kuuntelemaan.
»Ellei teillä itsellänne ole halua, elkää tulko... Ei Jumala anna itseänsä pilkata», sanoi heille Iisakki.