Hanna oli hetkeksi unohtanut katsoa koskelle, niemelle päin. Mutta kun hän nyt, kesken kuumimpia mietteitänsä, sinne päin silmäsi, näki hän lautan tulevan vihaista vauhtia jo tällä puolen niemen... näki miesten soutavan voimansa takaa kauemmaksi rannasta.
Hän nousi istumaan kiveltä, huivi valahti hartioille ja hänen aaltoilevat hiuksensa välkkyivät ilta-auringossa. Hänen silmiinsä ilmestyi tarkkaava, melkein tuima ilme, kun hän tähysti lautan tuloa.
Nyt he herkesivät soutamasta!
—Sepä kummaa!—mietti Hanna.—Liian varhain heittivät soutamasta...edemmäksi olisi pitänyt lautan päästä!
Hanna muisti, kuinka isä laski... niemen nenän kohdalla melkein poikittain... Nyt se menisi ehkä liian likeltä Puurnunleukaa, joutuisi virtaan ja äkkiä painaisi etupään leuan nokkaan...
Varomattomasti he laskivat!
Hannan jännitys kasvoi, hermot jäykistyivät, katse kirkastui.
Nyt vesi jo vaahtosi lautan etupäässä, se keinui keveänä kuin pärekori... nyt oltiin jo Puurnun virrassa...
Hannasta näytti, että etupää viilsi suoraan Purnunleukaa kohti... lautta keinui, miehet seisoivat airojen ponsissa, valkoisiin hyrskyihin paistoi päivä...
Hanna tunsi miehet lautalla, mutta sieltä ei voitu huomata häntä eikä kenelläkään ollut aikaa maalle päin silmäillä...