Koski ulvoi. Puurnunleuassa roivi valkoinen vaahto, ja kuohut viskautuivat keskelle lauttaa.
Nyt he olivat jo ihan likellä Puurnunleukaa... Hyvä Jumala, kuinka likellä! Näytti siltä, että etupää oli menossa suoraan leukaan, ainakin leuan puolinen nurkka... Jälkipään miehet näyttivät soutavan... etupään miehet peittyivät äkkiä Puurnunleuan vaahtoon.
Vähään aikaan Hanna ei nähnyt yhtään miestä eikä lauttaa...
Hän ymmärsi siitä, että etupää oli koskenut Puurnunleukaan...
Hänen ajatuksensa paloivat kun tulessa... Koski huusi ja ulvoi, vaahto roivi...
Äkkiä virta heitti lautan jälkipään selälle päin... lautta kääntyi silmänräpäyksessä, ja äskeinen jälkipää viilsi hirmuista vauhtia etupäänä siihen vuolteeseen, joka vei suoraan Varsankallioon...
Miehille tuli silloin hätä ja hoppu. He juoksivat edestakaisin... Jotkut soutivat... Hanna ei eroittanut heistä muuta kuin vilkkuvat puserot ja lakit, ei tuntenut ketään varmasti...
Maailma alkoi musteta hänen silmissään... Hirveä hätä oli pakahduttaa sydämen, ja hän syöksi törmän alle ikäänkuin avuksi rientäen...
Mutta siinä hän tuli tajuihinsa... hän ymmärsi, etteivät mitkään ihmisvoimat enää pystyisi estämään lauttaa törmäämästä Varsankallioon...
Hän nousi juosten törmälle, koetti huutaa, mutta koski nieli hänen äänensä, niin ettei hän sitä itsekään kuullut.