Nyt hän tunsi Antin, joka seisoi ihan etupäässä...
Hyvä Jumala! Armahda heitä!
Mutta koski nieli, lautta kiiti nyt nuolena suoraan Varsankalliota kohti... Pian oli etupää yksin puin hajallaan... miehet koskessa...
Silmänräpäys vielä...
Hanna koetti sulkea silmänsä, huusi ja painoi molemmin käsin rintaansa, mutta hän näki kuitenkin...
Lautan etupää jyskähti hirmuisella vauhdilla kallion kylkeen, niin että tukit syöksyivät pystyyn kalliota vasten...
Äkkiä hän näki, että miehiä nousi oravina tukkeja myöten kallion laelle... Lautan etupää halkesi samalla, tukit hajosivat molemmin puolin kalliota ja painuivat koskeen. Toinen pää kääntyi oikealle reitille ja lähti painumaan Viuhkuraisen mutkaa kohden...
Yksi ainoa mies seisoi lautalla. Hanna tunsi hänet. Se oli Paloniemen Heikki, yksin airo kädessä vääntäen minkä jaksoi...
Hanna tunsi myös Varsankalliolle pelastuneet miehet, jotka siinä yhdessä rykelmässä kuohujen keskellä värjöttivät liukkaalla kivellä.
Siellä seisoivat Antti ja Paloniemen Juhani ja kaikki muutkin.