»Liian likeltä laski Puurnunleukaa,» sanoi Iisakki koettaen olla levollisena. »Siinä käänsi lautan, ja silloin on selvä matka Varsankallioon.»
Kero-Pieti kuunteli mitä toiset puhuivat, mutta ei osannut sanoa mitään.
Hetken päästä olivat kaikki seuramiehet juosseet koskelle ja jotkut vieneet pitkiä köysiä matkassaan.
Hanna, Iisakki ja Kero-Pieti seisoivat vielä pihalla.
»Onko mitään mahdollisuutta heitä pelastaa?» kysyi Hanna isältään väräjävällä äänellä, silmän omituisesti leimutessa.
»Sitä en osaa vielä sanoa, mutta koetetaan.»
Iisakin ääni oli epävarma, ja Hanna huomasi hänessä outoa mielenliikutusta. Iisakki ymmärsi parhaiten miesten vaaran ja tiesi, että Varsankalliolta oli melkein mahdotonta ketään pelastaa.
Kerran ennen oli käynyt samalla tavalla, mutta siitä oli aikaa jo lähes kuusikymmentä vuotta. Iisakin isä-vainaja oli siitä tapauksesta kertonut. Silloin joutui kalliolle kaksi miestä. Kaksi vuorokautta he jaksoivat siinä pysytellä. Toinen koetti pelastua uimalla, mutta hukkui heti koskeen hypättyään, toinen värjötti vielä vähän aikaa, mutta putosi sitten hänkin kuin pyörtyneenä koskeen. Kaikkiin mahdollisiin pelastuskeinoihin oli ryhdytty, mutta mikään ei ollut onnistunut. Iisakin isä-vainaja oli laskenut lautalla niin läheltä kalliota, kuin mahdollista oli, ja koettanut huutaa miehiä pysyttelemään kivellä, jotta ehdittäisiin ryhtyä toimiin. Mutta kosken pauhu nieli äänen, ja miehet kai tulivat siinä kuohujen keskellä lopulta mielenvikaan...
Iisakki ei ollut siitä tapauksesta kertonut, eikä siitä tiennyt Hannakaan ja tuskin kukaan muu nyt elävistä kuin Paloniemen Heikki, jos hänkään.
Iisakki muisti sen nyt ja mitä muuta isä-vainaja oli siitä kertonut... kuinka oli yritetty... Oli laskettu lauttoja niin läheltä kalliota kuin mahdollista oli, koetettu Puurnunleuasta löysätä lautta omin valloin Varsankalliota kohti... Se menikin, mutta hajosi kallioon iskeytyessään yksin puin...