Mutta Hannan hätä pakotti Iisakin lähtemään koskelle, vaikka hän tiesikin, että rannoilta päin oli mahdotonta minkäänlaista apua miehille saada...
He menivät kolmisin rantaan, Kero-Pieti aivan puhumattomana. Siellä oli paljon väkeä. Ruotsin puoleltakin oli huomattu onnettomuus ja riennetty Varsankallion kohdalle.
Miehet värjöttivät kalliolla, ja muutamat suurimmat kuohut viskoivat heihin vaahtoa; Koski pauhasi vimmatusti. Joku miehistä huusi ja viittasi kuin apua pyytäen. Hirmuinen hätä oli kaikilla.
Yksi esitti yhtä, toinen toista. Lauttamiehistä koetti joku heittää köyttä kalliota kohti: hullun yritystä, köysi ei jaksanut lentää kuin palasen matkaa rannasta.
Kun kuultiin Iisakilta, että kallion läheltä oli mahdotonta lautalla laskea niin, ettei se paiskautuisi kallion kylkeen, ja kun oli selvää, että se, joka semmoista uskaltaisi yrittää, olisi epäilemättä kosken oma, alkoi väki ymmärtää, että pelastus taisi olla mahdotonta.
Uimalla!
Vaikka rohkenisikin antautua kosken valtaan, ei ollut semmoista uimaria, joka Varsankallion pyörteistä hengissä pääsisi. Kuohut löisivät heti upoksiin tai murskaisivat kalliota vasten...
Naiset itkivät ja voivottelivat.
Kero-Pieti tointui lamaannuksestaan ja alkoi puhua. Nyt olikin erinomainen aihe ja tilanne.
Ja vaikka Pietin saarnat tavallisesti olivat jyrkkiä ja ankaran tuomitsevia ja vaikka hän tiesi, että onnettomuuden uhrit olivat kaikki suruttomia, ei hän heitä tuominnut helvettiin.