»Emme tiedä, mitä Herra tällä kauhealla onnettomuudella tarkoittaa», puhui hän hyvin liikutettuna. »Emme myöskään tiedä, mitä noiden sielussa liikkuu, noiden kovaonnisten, jotka nyt katsovat kuolemaa vasten silmiä. Herra armahtaa! Hänen pitkämielisyytensä on suuri. Ei ollut ristin-ryövärilläkään monta tuntia aikaa parannuksen tekoon... Ehkä Herra heidät noin kutsuu omikseen...»
Yleinen liikutuksen hyrskinä kävi väkijoukossa, ja moni uskoton halaili saarnamiestä.
Ruotsin puolelta, Puurnunleukaa alempaa, työnnettiin Paloniemen kookkainta venettä vesille.
»Hullun yritystä!» sanoi Iisakki. »Se on yhtä kuin pärekori, tuommoinenkin vene...»
Ja niin näkyi olevankin. Ennenkuin vene oli kunnollisesti irti rannasta, löi kosken vimma sen rantakiviin, niin että laitalaudat katkesivat.
Iisakki rupesi Hannan kehoituksesta perämieheksi ja kaikkein tottuneimmat ja vankimmat miehet lupautuivat soutajiksi. Tarkoituksena oli laskea lautalla Varsankallion ohi ja heittää köysi hätään joutuneille.
Iisakki tiesi sen kyllä mahdottomaksi: kukaan ei ehtisi siinä vauhdissa köyttä heittää; jos sen kalliolle saisikin, olisi lautan vauhti siksi nopea, ettei sille ketään ehtisi pelastaa.
Iisakki lähti miehineen, mutta muut jäivät vielä kosken rannalle lauttaa odottamaan.
Miehille koetettiin huutaa ja viittoilla, että lautta oli tulossa... He näyttivätkin ymmärtävänsä, sillä heidän liikkeensä tasaantuivat, eivätkä he enää reuhtoneet niin epätoivoisina kuin äsken.
Hanna kulki edestakaisin pitkin rantaa. Hän tunsi kyllä joukosta Antin, mutta ei tiennyt, oliko Antti häntä huomannut. Siitä hän kuitenkin tahtoi päästä selville, ja kun hän laskeutui rantatörmän hyrskyjen partaalle, näki hän, että Antti viittoi kädellään ikäänkuin varoittaen.