Antti oli hänet huomannut!
Hänen tuli kuin helpompi olla, ja pieni toivo alkoi viritä hänen sydämessään.
Hänen toimelias luonteensa voitti sydämen tuskat, ja hän riensi isänsä ja äsken lähteneiden lauttamiesten jäljestä.
Isä oli jo vanha... Entä jos hän viime tingassa peräytyisi! Mutta jos ei isä lähtisi perämieheksi, päätti hän lähteä itse!
Niin hän mietti juostessaan kotiinsa päin.
Rannassa olivat miehet jo lähtövalmiina.
Iisakki liikkui notkeasti niinkuin ennen nuorena. Hänen kasvoilleen oli noussut heleä vanhanmiehen puna, ja silmät loistivat. Lautta oli parhaiten varustettuja, ja soutumiehet, jotka lähtivät mukaan, olivat kaikki kokeneita koskimiehiä, Iisakille hyvinkin tuttuja, jotka olivat satoja kertoja soutaneet Korpikoskea, Iisakin ollessa perämiehenä. Vielä he varustivat kaikkia tarpeita entistä lujemmiksi, kun Hanna juosten törmältä alas tuli lautalle.
»Kuinka lienee käynyt Heikin?» sanoi Iisakki, kun Hanna ehti hänen viereensä.
»Kaiketi pääsi hengissä kosken alle, sillä yksi lautan pohja näytti olevan eheänä.»
Isä ja tytär katsoivat samalla toisiaan silmiin, ja tuntui siltä kuin kumpikin ymmärtäisi toisensa ajatukset.