Mutta kaikesta huolimatta hän viittoi kalliolle. Antti heilautti kättään reippaasti, niinkuin Hannasta näytti.
Mutta sen ymmärsivät kaikki, että miesten tila kävi joka hetki kamalammaksi. Toivoton asema, kosken kova pauhu, kylmähkö ja kostea yö—kaikki ne lamauttivat hermoja, ja päässä alkoi pyöriä, korvissa tohisi ja pian siinä menetti tajuntansakin...
Niin arveltiin käyneen sen, joka epätoivoisena hyppäsi koskeen, vaikka näki kuohut allaan, ja lautan kiitävän kaukana.
Yö kului, päivä alkoi nousta, ja sen ensimmäiset kultaiset säteet osuivat Varsankalliolla kuolemaan tuomittuihin miehiin.
Aamuauringon heleässä valossa näytti miesten tila vielä surkeammalta.
»Ei ole enää kuin viisi miestä kalliolla! Herra Jumala! Katsokaa!»
Niin olikin laita. Kaksi miestä oli kadonnut.
Hanna huiskutti huiviaan. Antti nosti vieläkin kättään, nosti reippaasti... Hanna lähti juoksemaan taloon. Uusi yritys oli tehtävä...
Väsyneenä istui Kero-Pieti kivellä, ja hänen kasvoillaan oli kärsivän miettivä ilme... Suurin joukko seuramiehiä oli poistunut, jotkut naisista olivat pyörtyneet.
Samalla kun Hanna katosi polulle, joka vei taloon, ilmestyi kosken alta tulevaa polkua pitkin Paloniemen Heikki kalpeana, läähättäen silmissä levoton palo. Kun Kero-Pieti katsahti häneen, käänsi hän silmänsä poispäin... Hänelle kerrottiin kaikki, ja naisväki ruikutti hänen ympärillään.