Hän näki poikansa Juhanin seisovan toisten kanssa kalliolla ja tunsi siellä myöskin Antin. Hänen sieraimensa kohoilivat levottomasti, silmät kiiluivat, ja rinnasta kohosi kamala huokaus.
»Uusi yritys... uusi yritys», hoki hän. »Lautta on laskettava suoraan kallioon... muu ei auta... Onko täällä soutumiehiä?» kysyi hän ja vilkuili ympärilleen.
Mutta soutumiehiä ei näkynyt, ja joku tiesi, että he olivat menneet taloon.
Heikki kiskaisi itsensä irti naisista, jotka pidättivät häntä käsistä ja takinpielestä.
»Pois siitä!»
Heikki oli kuin vihassa ja näytti menettäneen kaiken entisen malttinsa. Mutta naiset seurasivat hänen perässään polkua pitkin, itkivät ja uikuttivat.
Kero-Pieti oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hän rukoili niiden sielujen puolesta, jotka tuolla kalliolla odottivat kuolemaansa. Hän kuvitteli itse olevansa tuolla...
—Olenko otollinen sinulle, Herra?—kysyi hän itseltään.—Sinun aamuaurinkosi paistaa ja lämmittää... Sinun kätesi lepää päällämme...
Hän tunsi syntisyytensä, tunsi syvällä sydämessään, että raskas, kovin raskas oli hänenkin syntitaakkansa. Eipä ollut hänkään jaksanut elää Herran tahdon mukaan... Suuri syntinen, suurempi, riettaampi hän oli kuin yksikään muu...
—Herra, armahda minua! Herra, anna minulle raskaat syntini anteeksi!