Hänen rintansa rauhottui, ja silmät loistivat taas. Ja hänen mieleensä johtui, että Jumala kaikella tuolla vain tahtoi huutaa kivikoviin sydämiin: Olkaa valmiit, kuolema kolkuttaa rintojanne!
Silloin kuului huuto:
»Yksi miehistä lähti uimaan... ei näy... koskeen painui...»
Nyt ei enää ollutkaan monta henkeä kosken rannalla. Ei siedetty olla katsomassa, kuinka toiset kuoleman kanssa kamppailivat. Mutta Kero-Pietin katse yhä kirkastui, hänen rinnassaan oli ihana rauha, hän tunsi, että häntä varten... juuri häntä varten Jumala oli tämän kovan kuolemanmuodon näyttänyt... että hänenkin, syntisen, silmät aukenisivat oman sielunsa mustuutta näkemään...
Silloin juuri Iisakki palasi miehineen kosken alta. Iisakki näki heti kalliolle katsottuaan, kuinka oli käynyt. Sitä hän oli ajatellutkin. Siinä eivät kestäneet kenenkään hermot: kosken pauhu lumosi korvat, kuolemanpelko ahdisti, silmissä alkoi välähdellä, jäsenet kangistuivat, tahto herposi, ja silloin ihminen oli kosken oma...
Iisakin nähtyään Kero-Pieti riensi hänen kaulaansa ja itki... omaa syntisyyttään.
»Muille tietä Jumala luo neuvoin... itse, raukka, parhaiten opasta tarvitsisin... Iisakki veljeni, anna minulle kaikki anteeksi... Herra, kuule nöyrä rukoukseni!»
Liikutettu oli Iisakkikin, mutta hänen selvä järkensä sanoi, että vielä oli toivoa pelastaa nuo neljä, jotka miehuullisesti kestivät kalliolla.
He koettivat antaa miehille merkkiä, nostaen riu'un päähän nenäliinan.
Antti näytti ymmärtävän, viittasi kädellään ylös koskelle päin, ikäänkuin tarkoittaisi, että sieltä oli apu tulossa. Paloniemen Juhanakin nosti kättään. Toiset kaksi istuivat kuin herpaantuneina, toivottomina...