Iisakki sai Kero-Pietin innostumaan pelastushommin. Hän itse oli virkku ja selitti, että jos olisi arvannut vähää ennen antaa soutumääräyksen Varsankalliolle päin, olisi lautan toinen sivu epäilemättä joutunut hyvin likelle kallion kylkeä, vaikkei olisikaan ihan viereen päässyt.
He lähtivät nopein askelin pitkin polkua taloon, ja Iisakki viittoi yhä kalliolle päin: Vielä koetamme!
Ja Antti nosti hänelle kättään merkiksi, että oli ymmärtänyt.
Kun Kero-Pieti ja Iisakki saapuivat Nuottaniemeen, oli siellä Paloniemen Heikki koskelle lähdössä. Olisi jo lähtenytkin, mutta ei ollut saanut soutumiehiä. Ei kukaan tahtonut lähteä henkeään menettämään, sillä Heikin aikomus oli laskea suoraan Varsankallioon ja pelastaa miehet. Mutta soutumiehet eivät luottaneet Heikkiin muulloinkaan, ja nyt heistä tuntui kuin suoraan kuolemaan menemiseltä, jos Heikin matkaan lähtisivät.
»Raukkoja olette!» sanoi Heikki heille tylysti. »Toiset ovat kuoleman hädässä, ettekä uskalla.»
Lauttamiehet näkivät, että Heikin villi veri kiehui; hänen jättiläisvartalonsa oikeni suoraksi, ja mustat silmät iskivät tulta. Pelottavan näköinen hän oli, kasvot kalpeina, musta parta liehumassa.
»Raukkoja ja lurjuksia te olette!»
Mutta ylhäällä oli Nuottamiehen suvantoon vasta saapunut kaksi lauttaa, joilla oli kiire alas merensuulle. Heikki tunsi miehet ylimaan rohkeiksi pojiksi, jotka eivät pelänneet kosken kuohuja. Hän meni miesten puheille. He lupasivat lähteä, ja Heikki puolestaan lupasi laskea heidän kuljettamansa lautat ensi vuoroilla kosken alle, vaikka toiset olivat jo vuorokausia odotelleet.
Kiire oli, eikä lauttaa joudettu oikein varustelemaan.