Kun Kero-Pieti ja Iisakki ehtivät rantatörmälle loittoni lautta jo Ruotsin virtaan päin. Heikki miehineen oli menossa pelastamaan.
»Liian vähällä voimalla läksi!» sanoi Iisakki. »Kumma mies!»
»Ei se näyttänyt olevan entisellään koko mies», sanoivat lauttamiehet.
Iisakki huusi Heikille, että piti soutaa maihin, varustettaisiin lautta uudestaan. Mutta Heikki ei näyttänyt kuulevan Iisakin huutoa, vaikka toiset lautalla olijat sen kuulivat.
Sillä välin oli Hannan päähän johtunut uusi tuuma. Ja hän oli saanut muutamia nuoria miehiä siihen suostumaan ja innostumaan.
Hanna hääräsi siellä miesten joukossa, lauttojen selkäpuolella, ja miehet näyttivät olevan kovassa touhussa.
Kero-Pieti ja Iisakki menivät tukkilauttoja pitkin paikalle.
Nyt he saivat kuulla, mitä Hanna oli toimittanut. Kaksi pohjaa siroja tukkeja piti koota lujiksi lautoiksi ja sitten laskea Varsankallioon. Jos toinen pohja särkyisi, jäisi toinen eheäksi, ja silloin oli se mahdollisuus, että miehet ehtisivät hypätä lautalle. Köysiä ja vara-airoja oli otettava mukaan.
Hanna kertoi isälle aatteestaan loistavin silmin, vaikka tuska ja epätoivo viilsivätkin rintaa.
Iisakki mietti hetkisen, katsellen, kuinka nuoret miehet sitoivat vitsoilla tukkeja. Hän ymmärsi hyvin, että hengenvaara siinä oli, olkoon lautta kuinka luja tahansa. Mutta parhaassa tapauksessa voisi jälkimäinen pohja pysyä koossa ja siten olisi mahdollista pelastaa miehet. Kuitenkin hän hyväksyi Hannan tuuman, hyvin tietäen, kuinka vähän toiveita oli muutenkaan Varsankallion luokse päästä.