Hanna joudutti miehiä. Joka minuutti oli kallis. Eiväthän enää jaksaisi kauan kestää nekään, jotka vielä kalliolla taistelivat! Nuoret miehet ymmärsivät sen hyvin ja panivat parastaan. Eräs heistä, Koskenalustan Aukusti, Antin vanhempi veli, joka vasta aamulla oli lautalla ylimaasta saapunut ja nyt Nuottaniemen rannassa kuullut, kuinka onnettomasti oli käynyt, ja keitä onnettomuuden uhrit olivat, hääri muita vikkelämpänä ja neuvoi ja kannusti toisiakin.
»Kuka teistä rupeaa perämieheksi?» kysyi Iisakki, sillä hän oli ymmärtänyt miesten puheista, etteivät he ottaisi eivätkä tahtoneet ottaa vanhaa Iisakkia hengenvaaraan.
»Minä aion ohjata lautan suoraan Varsankallioon», vastasi Aukusti, rohkea ilme kasvoillaan.
Iisakki tiesi Aukustin olevan taitavan koskimiehen, jonka kyllä voi uskoa osaavan, jollei mielensä malttia menettäisi.
Iisakki nyökäytti päätänsä, ikäänkuin sanoen: En voi kieltää lähtemästä, vaikka järki sanoo, että pitäisi kieltää ja varoittaa.
Kaikki alkoi jo vihdoin olla kunnossa. Päivä oli puolessa, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.
Äsken lähtenyt pelastuslautta oli jo painunut näkyvistä ja ehkä, Iisakin luulon mukaan, sivuuttanut Puurnunleuan, saattoipa olla Varsankalliolla asti...
»Jos heille onnistuukin... Jos Heikki osaakin laskea niin laitavasti, että pääsevät Varsankallion kylkeen!» sanoi Hanna, ja merkillinen toivo syttyi hänen sydämessään.
»Sitä en jaksa uskoa«, sanoi Iisakki. »Eikä Heikki ole sitä voinut itsekään uskoa... siksi tarkoin hän tuntee kosken voiman...»
Kero-Pieti oli taas lamautunut. Hän puhui hiljaisella äänellä ikäänkuin rukoilisi. Onnettomuusuhrien kova kohtalo oli häntä niin järkyttänyt, että hän oli kuin suunniltaan.