Hannan posket hehkuivat, ja silmät loistivat. Iisakki huomasi vasta nyt, että hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkaansa varsikengät, joita hänen oli kesäisin tapana pitää, kun huvikseen lautalla huristi kosken alle.
»Aiotko mukaan?»
Iisakki kalpeni.
»Aion. Minun henkeni ei ole sen kalliimpi kuin toistenkaan!»
Iisakki ymmärsi Hannan äänestä, että vastaansanominen ei auttaisi. Hän tunsi Hanna-tyttärensä: tämä oli yhtä päättävä kuin hän itsekin oli nuorena.
Eikä hän virkkanut sanaakaan. Mutta silloin hän muisti poika-vainajansa, ja raskaana huokauksena nousi hänen rinnastaan:
»Koskiko, jota itse rakastan, vie molemmat lapseni?»
Mutta hän ei sanonut sitä ääneen, vaan koetti huokaustaankin tukehduttaa.
Silloin juoksi eräs lauttamiehistä, joka oli ollut kosken rannalla Paloniemen Heikin pelastuslautan kohtaloa katsomassa, suoraan sinne ja huusi:
»Onnettomasti kävi... Heikin lautta hajosi yksin puin... Sinne suistui koskeen Heikkikin...»